Gunwritersin etusivulle    Gunwriters in English    Linkkisivulle 

KALKKIVAARI KÄHISEE JÄLLEEN!

YLI-OPPINUT KNULLBERG SUOMEA VAPAUTTAMASSA

Muistiin sanellut itse Tiitus J. Nyppylä

Poikkesipa taannoin pitkäaikainen ja -ikäinen ystävämme, kalkkivaari TIITUS.J. NYPPYLÄ, "GUNWRITERS in Finnish:in" toimitus-kartanolla. Seljässään, tutussa tuohikontissa, kantoi hän peljättävää asettaan, vinssipumppuhaulikkoa. Tahtoi tykö-puhutella oikolukuosaston koko rupu-sakin, arvellen pystyvänsä pyyhkimään sen muonavahvuudesta parilla vinssikammen pyöräytyksellä. Nurku-mielen syytä kysyessämme ilmoitti vaari, että uutista hänen syntymäpäivästään oli taitamattomasti peukaloitu: Vaarihan syntyi juuri sillä kellonlyömällä, jolloin tsaari NIKOLAI VIIMEINEN alakirjoitti Helmikuun Manifestin, mistä ikimuistoisesta tapauksesta on vierinyt vuosia SATA ja risat. Ei siis vielä 105..! Oitis riensimme oikolukuosastolle, varoittamaan sen henkilökuntaa uhkaavasta vaarasta, eli vaarista, kehoittaaksemme joutuin keksimään selitys, sekä lipevä anteeksipyyntö, koskien viiden vuoden erhettä uutisen julkipanossa. Muutoin Piru nokkii omansa..!

Oikolukimon pojat retkottivat kuolonkaltaisessa sammus-tilassa, juhlittuaan Valpurin päivää viikon ajan. Heidän pullojensa pohjilta saatoimme onneksi lirutella pikku tilkkasia (nimeltään perinjuurin tuttua) kompassinestettä, puolen litran tuopillisen lähes täyteen. Vainutessaan tuon liettualaisen teknisen liuottimen öklöttävän löyhkän leppyi vaari oitis, todeten, että "ainahan tekevälle sattuu" ja että "uutinen oli vain hiukkasen ennenaikainen: Onpahan jo valmiiksi kirjoitettu vuoden 2004 helmikuun varalle."

Tuskin oli tuoppi vajaantunut puolilleenkaan, ja kun toinen litran pannu toddy-vettä kuumeni liedellä, alkoi vaari perinteikkääseen suomalaiseen tapaan kertoella sota-muistojaan, jotka vihdoinkin saimme taltioiduiksi vaarin ikäluokkaa olevan TELEGRAPHON-kojeen hiuksenhienolle terässiimalle. Tämä koruton kertomus julkaistaan siis nyt ensimmäistä kertaa.



VUODEN 1918 TAPAHTUMIA, KUTEN VAARI NE MUISTAA

Valtion tärkeän viran haltijana en ollut enää oikeutettu ottamaan osaa näihin taannoisiin tappeluksiin, vaikka tarkk'-ampujia olisi ehkä rintamalla tarvittukin. Vuoden 1940 Helsingin Olumppialaisiin olin harjoittautunut ahkerasti, mutta ne kuihtuivat ennenaikaiseksi hiihto-ammunnan maaotteluksi. Ampuminen sekä hiihtäminen ovat olleet rakkaita harrastuksiani. Hopeasijalle sentään päästiin ilman minun mukana oloani. Mitenkä olisi käynytkään, jos..?

(Epäselvä kohta äänitteessä! Latojan huomautus).


Ylioppilas T.J.Knullberg valepuvussaan Helsingissä. Aluksi oli naamiointi pettämätön: Puna-matruusien säädyttömien ehdotusten torjuminen alkoi käydä työstä. Yllättäen alkanut parrankasvu aiheutti ihailijakunnan vaihtumisen. "Helsingistä oli pakko lähteä niitä pederasteja pakoon rauhallisemmalle rintamalle," muistelee kalkkivaari.


Keisarillisessa ALEXANDERin Yliopistossa olivat opiskelut tauonneet kohta punakapinan alettua. Joitain aikoja maleksin Helsingissä tytöksi naamioituneena, välttääkseni punakaartin värvärit, vaikka he kyllä vihjailivatkin, että siellä rintamalla olisi töitä noin tuhdin näköiselle jentalle sotahommissakin, tai tiltuna (= eräänlainen "lääkintä-lotta" punaisten puolella v. 1918. Latojan huom.) taikka sopankeittäjänä. Kun muutamat venäläiset soltut alkoivat ehdotella intiimejä suhteita, mutta minulle alkoi jo kasvaa parta, kävi tilanne kestämättömäksi. Eräs Baltianmeren Punalaivaston ylimatruusi, jota laivapojat jostain syystä näyttivät välttelevän, osoitti minua kerran törkeästi sormellaan ja posmitti jotain, että: "Nje djeevusk, a maltshik ! Dljammajaa, dljammajaa. Jebit naadaa !"

(Ylöskirjoitettu foneettisesti, merkityksestä epätietoisena ! Latojan huomautus).



TIITUS VÄRVÄYTYY PUNAKAARTIIN

Huonohkosti ymmärsin venättä, mutta himokkaat silmäykset kertoivat enemmän kuin huohottaen hoihkitut lauseet. Helsingistä piti lähtemäni ja vähän äkkiä: Naamiointini ei enää ollut uskottava, kun äänenmurroskin oli jo alkanut. Ajelin siis yhtenä aamuna parran ja ilmoittauduin punakaartin esikuntaan, vapaaehtoiseksi rintamalle, vaikka tiltun tehtäviin, kun oli medisiinarin opintojakin jo hiukan opiskeltu.

Värvärit alkoivat kysellä muodollisen pätevyyteni perään, mutta kun lausuin heille joitain munkkilatinan kielisiä ulkoa oppimiani värssyjä Carmina Buranasta, sotkien sekaan muutamien rikkaruohojen tieteellisiä nimiä, katsottiin minut riittävän oppineeksi välskärin apulaiseksi anatomian ja myös galeenisen lääkeopin alalla. Kolme päivää kesti silloin laupeudensisaren koulutus, koska rintamalla oli pulaa avustavasta lääkintä-henkilökunnasta.


Vasemmanpuolinen laupeuden sisar eli "tiltu" muistuttaa jossain määrin Tiitus J. Nyppylän perhealbumista kähveltämiämme vaarin nuoruudessa otettuja valokuvia.


(Nimitys "TILTU" liitetään yleensä viime sotien aikaiseen radio-propagandaan, mutta se periytyy jo Vapaussodan ajalta. Myöskin Moskovan ja Petroskoin radioiden suomenkielinen propaganda alkoi tulvia eetteriin jo kidekoneiden kaudella. Varhaisimmat havainnot siitä on dokumentoitu vuodelta 1923 ! Radiolähetysten kieliasu pysyi ennallaan ainakin 1970-luvulle saakka, jolloin "ameriikkalaiset imperialistit menettivät paljon miehiä ja erilaista tekniikkaa sodassa Vietnamin vapautta rakastavaa kansaa vastaan." Kaikki-muistavan latojan näsäviisas huomautus).



TIITUS "LAUPEUDEN SISARENA"

Matka kohti Tamperetta alkoi. Kaupunki oli jo melkein saarroksissa. Perillä sain punaristisen käsivarsinauhan ja lääkelaukun, sekä käskyn mennä rintamantakaiselle sidontapaikalle, auttamaan aatteen puolesta haavoitettuja sankareita. Muutamia heistä sidoin ja laastaroin. Vaikeimmat tapaukset kehoitin viemään tallin taakse ja lopettamaan, kärsimyksiä tuottamatta tai niitä enää turhaan pitkittämättä.

En ole kai muistanutkaan mainita aiemmin, että setäni JOAKIM KNULLBERG, jonka mukaan toinen etunimeni annettiin, oli arvostettu eläinlääkäri kotipaikkakunnallamme. Kutsuttu nimellä "Pääntauti-Jehkimä" kirjoittamiensa reseptien takia. Niiden valtuutuksella apteekista ostetut rohdot näetsen aiheuttivat hevosten ja sikojen omistajille pääntautia - ainakin seuraavana aamuna. Vaikka muutamilla reseptejä saaneilla kylänmiehillä ei ollut taloudessaan yhtäkään rottaa suurempaa kotieläintä, saattoi reseptissä lukea, että: "SPIR. FORTIS. 500 grammaa. Sialle." Olin assisteerannut setää parina kesänä, joten en aivan aiheetta kerskunut lääkeopin tietämykselläni punakaartin värväreillekään.

Sidontapaikan esimies, joku paikkakuntalainen lääkäri, oli jo pari päivää aikaisemmin loikannut valkoisten puolelle, piirreltyään joitain karttoja ympäristöstä. Punaiset olivat ihmetelleet, että: "Lankmeetterikös tämä mies onkin ? Lääkärihän täällä tarvittais.!" Paha yskä vaivasi moniakin vartiopaikoilleen lähteviä kaartilaisia. He ronkuivat rohtoja joukkoonsa ilmestyneeltä laupeudensisarelta. Lääkelaukusta löytyi SPIR. FORTIS-rohtoa, SPIR. DIL.-lääkettä ja hätävaraksi vielä kookas pullollinen yskäntippoja SPIR. TENUIS, johon sekoittelin höysteeksi ja väriksi pussillisen punataudin parannukseksi lehmillekin sopivaa "TOVERI-pulveria".

Lääkkeiden jakelun jälkeen odottelin puolen tuntia ja kävelin "LE MARSEILLAISia" vihellellen punarintaman läpi, omien joukkojen tykö. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota loikkaukseeni. Jotkut punaiset hoippuivat päissään toisiinsa tukeutuen ja Ankean Aatteen hymnejä hoilottaen. Toiset antoivat ylen. Moni oli jo sammunut hankeen. Siunailin mielessäni Ankean Aatteen ja raittiusliikkeen yhteistyötä: Useimmat punakaartilaiset olivat tottumattomia miestä väkevämpiin.



TIITUS MOTISSA

Jo matkalla ampumaketjun ohi käänsin käsivarsinauhani ympäri, mutta suuri punainen risti kuulsi valkoisen kankaan läpi. "A-HAA..! EN SPIUUN !", kuului valkoisten puolelta. Sitten alkoi ilmassa räikyä kuin piiskansiiman läiskettä ja edestäpäin kuului kuularuiskun kolkko nauru. Kaivauduin myyränä kuorettuneeseen hankeen, jonka pintaa pitkin kuularuiskun luodit luistelivat vonkuen ja päristen. Matalassa poterossa litteänä maaten kaivoin lääkelaukustani litran pullon, jonka olin säästänyt itselleni yskänlääkkeeksi. Etiketissä luki laadun takeena SPIR. E VINO. Setänikin oli lääkinnyt samaisella aineella hevosista itseensä tarttunutta pääntautia aamuisin ja ennaltaehkäissyt sika-influenssaa iltaisin. Tohdin siis maistaa katkeraa rohtoa ja harkita tilannetta.

Valkoisten puolella oli siis joku ruotsalainen joukko-osasto, joka luuli minua punaisten vakoilijattareksi. Arvelivat jo osuneensa, koska kuularuisku ei enää tulittanut. Punaisten puolella kailotti juopunut möly-kööri: "SUURTA ON AATTEENSA EDESTÄ KUOLLA/ KAATUA LUNNAIKSI UNELMAINSA..!" Sävelmä oli viehättävä; esitys ei niinkään. Ilta alkoi hämärtää ja pakkanen kiristyä, mutta SPIR. E VINO lämmitti sisältäpäin joteskin oudolla tavalla. Kaivoin taas pullon laukusta ja hörppäsin vielä suullisen, vaikka se kitalakeani poltti, ja hengitys salpautui tuokioksi.

Musta huivi lämmitti hikeen asti päätäni, johon olin kasvattanut tuuheat kutrit valepukuani täydentämään. Riisuin huivin ja heilutin sitä ilmassa, huutaen : "JAA E VIIT..! JAA E VIIT..!" Huivi oli ehkäpä vääränvärinen, vaikkakohta ei sentään punainen.

Valkoisten puolelta kuului:"A-HAA..! EEN ANARKIST !" Kuularuisku käynnistyi jälleen, tikaten pääliinaani hetkessä kymmenkunta reikää ja palttoon hihaankin pari. Tähtäys alkoi olla jo kohdallaan. Onneksi en ollut kohottautunut enempää esiin lumi-poterostani. Lääkkeen tilapäisesti karhentamalla äänellä karjumani vakuuttelu sai jonkun ruotsalaisupseerin kiinnostumaan yksinäisen, ilmeisesti aseettoman, hiipparin persoonasta: Josko olisi vain yliloikkari.? Heitä oli tullut aiemminkin, kuten eräs lääkäri taannoin - erittäin huolellisesti vihollisen asemista piirrettyine karttoineen.

Kuuden kiväärimiehen patrulli alkoi lähestyä poteroani. Punaisista ei ollut vaaraa eikä uhkaa. Hautajaishymnikin oli vaiennut, laulukuoron joteskin väsyttyä, eikä kuularuiskun tulitukseen oltu vastattu yhdelläkään laukauksella. Paloviinaan sekoitettu toveripulveri oli kova rohto. Sitä kyllin nauttineet LENINin soturit ja huligaanit eivät enää yksinkertaisesti muistaneet, mitä kiväärillä on tarkoitus tehdä: Ojaako kaivaa, vaiko lapioida lunta..?


(PULVIS DOVERII eli PULV. IPECAC. OPIATICUM on oopiumin ja oksetusjuurijauheen seos, joka tehostaa alkoholin päihdyttävää vaikutusta, mutta voi aiheuttaa ylenantia; yksilöstä ja seossuhteista riippuen. "Toveripulveri" oli tehokas yskänlääke, mutta se lievitti myös bakteeriperäisen punataudin oireita, ja oli spesifinen lääke ameebaperäiseen punatautiin. Lääkeseoksen keksi lääkäriksi ryhtynyt entinen merikapteeni DOVER noin vuonna 1710. Latojan huomautus).


Patrullin piirittämänä nousin poterostani kädet ylhäällä, hiukkasen horjuen, mutta jostain käsittämättömästä syystä täysin pelottomana. "TIITUS, PÄRKKELE ! HAUSKA TAPPAA VANHA TUTTU !" Näin hihkaisi joukkoa johtava upseeri - minua muutaman vuoden verran vanhempi poikavuosieni erätoveri. Hän oli yllättävästi kadonnut kotoansa pian maailmansodan sytyttyä. Saksanmaan partiopoikakursseille hänen oltiin ounasteltu matkanneen, tai Ameriikan kultamaille, mutta ei hän ollutkaan Ruotsia kauemmaksi kotimaastaan loitonnut.

Haaparannan ja Tornion välillä hän oli käynyt rajakauppaa tavaroilla, joista Suomessa oli pula ja Ruotsissa runsaus. Kun raja oli vaarassa täysin sulkeutua, jäi hän Suomen puolelle etujaan valvomaan. Tornion valloituksen jälkeen hän kiinnitti palttoonsa kaulukseen eräästä verhoilu-verstaasta löytämiään kullattuja isopäisiä niittejä kolme kummallekin puolelle, ylentyen täten talonpoikais-armeijamme kapteenin arvoon.

Suomeen hän aikoi jäädä nyt pysyväisesti sotilasuralle, koskapa se hänen kotikartanonsa sisäpiikakin, joka hänen lähtönsä aikoihin havaittiin olevan raskautettuna elikkä siunatussa tilassa, oli päätynyt onnellisesti avio-säätyyn kartanon tallirengin kanssa. Muutama vuosikymmen myöhemmin ystäväni jäi täysin palvelleena eläkkeelle, kenraaliluutnantin vakanssilta, kaksikin sotaa vielä käytyään. Sellainen oli erään kunniakkaan virka-uran alkutaipale. Sangen tavallinen tarina vastasyntyneessä Suomen armeijassa: Joka älysi itsensä ylentää, ylennettiin sittemmin muidenkin toimesta..!



TIITUSKIN SAA YLENNYKSEN

Saapumisemme majoituspaikkaan herätti huomiota erityisesti muutamien ruotsinmaalaisten vapaaehtoisten keskuudessa, vaatetuksestani johtuen. Omat muistikuvani tosin olivat jotenkin sumuisia. Välillä kantoi kapteeni minua olallaan, välillä muistelen matkanneeni vesikelkalla kyyditettynä, jalat edelläkin, ja palttoon sekä hameen helmat korviin asti kohonneina.

Ruotsalaiset vapaaehtoiset kuularuiskumiehet hurrasivat, kai luullen osuneensa, ja saalistaan nyt kannettavan heidän nähtäväkseen. Äykeä yskänlääke, johon olin 19-vuotiaanakin vielä tottumaton, oli saanut aikaan raukean olon. Viimeisenä nauttimani kulaus oli jo maistunut joteskin erilaiselta kuin ensimmäiset. Yön yli nukuin unia näkemättä. Aamu oli ankea. Majoituspaikan navetan muuripadassa keitetty kaurapuuro ei maittanut. Aamuhämärissä uskoin kuolevani, aamupäivällä pelkäsinkin kuolevani ja puolipäivän aikoihin pelkäsin, että en saa sittenkään vaipua hiljaa vaineeseen.

Kapteeni tuli kuolinvuoteeni ääreen, hieman vajautunut pullo kädessään, tiedustellen, olivatko lääkelaukun sisältämät putelit ja purnukat lähtiessäni täysiä vaiko vajaita, ja tässäkö kaikki ? Kerroin jakaneeni yskänrohtoja nimeltä SPIR. sisältäneet pullot punakaartilaisille viimeistä pisaraa myöten, ynnä pussillisen toveripulveria laimeimmaksi lääkkeeksi tietämäni TENUIS-lajikkeen terästykseksi, nauttien itse lumipoterossani muutaman kulauksen E VINOa yskän torjumiseksi. Espanjantautiakin kun oli jo liikkeellä.

Kaikki lääkepullot olivat olleet täysiä, kun kuittasin laukun vastaanotetuksi.
Kapteeni vilautti hieman vajautetun litteän pullon etikettiä, jossa oli teksti GUTT. PAREGORII. Naureskelipa vielä, että: "Tiitus hän on maistanut omaa droppiaan, jota punikeillekin juotti. Yöllä käytiin valtaamassa niiden ketju. Ei ketään kyennyt panemaan hanttiin. Moni oli jo valmiiksi vainajat. Se on nyt medaljin ja ylennyksen paikka."

Kapteeni kertoi myös ottaneensa vapauden jakaa SPIR. E VINOn tähteet miehilleen yöllä voitonmaljoiksi. Oli tosin syytä olettaa, hänen hilpeästä mielentilastaan päätellen, voitonmaljojen jakelun olleen yhtä tasapuolista laatua, kuin VIKTORIAn-ristien jako-menettelyn kerrotaan olevan Englannissa: Taistelun voittaneen joukko-osaston komentajahan vain dekoreerataan elinaikanaan. Kunnostautuneimmat sankarivainajat kyllä myös joskus; vainajoitumisensa jälkeen.

Kokeneempana sahtimiehenä tiesi kapteeni, että "Päreguuri-tippuja otetaan lasketuina droppeina tai pikku-skeedillä. Ei saa hörpätä putellin suusta, kuin joku hambuusi kruunun ööliä !" Surkean oloni havaittuaan kapteeni lausui muinaisten roomalaisten parannusohjeen: "Otta karva siittä koirasta, joka sinua on puraissut." Tiputti sitten kaksitoista pisaraa tummanruskeita Pärekorin Tippoja juomalasiin, laimensi grogin runsaalla vedellä ja juotti minulle, nenästäni kiinni pidellen. Liemi pysyi vain vaivoin sisälläni, kunnes sen vaikutus alkoi tuntua, ja oloni selvästi kohentui. Kohta saatoimme lähteä varusvarastolle etsiskelemään nousevan Suomen vapaussoturille asiallisempaa sotisopaa. Hamepukuinen sankarihan voi nauttia ansaitsemaansa arvostusta vain jossakin Skotlannissa.



MAAVOIMIEN ALILUUTNANTTI TIITUS KNULLBERG

Holli-tuvan läpi käydessämme ruotsalaiset kuularuiskumiehet viheltelivät ja tekivät vihjailevia käsi-temppuja. Olihan untuvainen nuorukaisenpartani jo kasvanut selvästi erottuvaksi parin päivän sängeksi, mutta ylläni oli yhä säätyläis-neidin vaatetus. Kapteeni lohdutteli, että: "Kyllä noiden riikssvenskien kujeet jo hyvin tiedetään. Älä niistä mieltäs illaa.! Menee sata vuotta, niin yytruutattu kaikki kansa. Neegeriä ja musulmaania on silloin enemmän kuin oikeaa viikingiä koko Sveean maassa..." Itsekin ounastelin, vahingonilosta virkistyneenä, sellaisen kansan vielä elinaikanani sortuvan sukupuuttoon, johon TOSImiehiä pitää houkutella kuumista maista, tai Suomesta, täydennysMIEHIKSI. Vaikka kuuluikin ruotsinkieliseen Parempaan Kansaan, ei kapteeni juuri riikssvenskejä arvostanut. Opetteli innolla suomenkieltä ja oli erityisen huvittunut Raamatun sanoista "miehimys" ja "iljetys", joita hänelle jo eräretkillämme olin opettanut. Raamattua luki yhä.

Varusvarastolta löytyi mamsellinpukuni tilalle suhteellisen siisti uniformu, jonka edellinen kantaja oli ammuttu pään läpi, eikä ollut vuotanut asetakille tai manttelille verta tai muita eritteitä. Housutkin olivat vasta pestyt. Kapteeni kaiveli taskuistaan verhoiluniittejä, mutta löysi niitä vain kolme. Luutnantikseen hän oli luvannut minut ylentää, mutta sodanaikaisen niittipulan takia olin oikeanpuoleisen kauluksen merkeiltäni luutnantti ja vasemmalta nähtynä vänrikki, elikkä yli-summaan aliluutnantti. Laivastossa kuuluu tällainen arvoaste olevan, mutta maavoimissa se on poikkeuksellinen, eikä reservissä ylennystä ole vieläkään tullut. Runsaat kahdeksankymmentä vuotta olen sitä, ja kertausharjoituksiinkutsua, turhaan odottanut. Vieläkinhän voisi vanha sankarisoturi näyttää poikasille, mistä lävestä kana...

(ÄÄNITE EPÄSELVÄ. Latojan huomautus).

Kantakortissani seisoo siis edelleen: Aliluutnantti Tiitus Joakim KNULLBERG, synt. 15. helmik. 1899. Joskus on tullut harkituksi, pitäisikö suojeluskuntapiiriin kenties erikseen ilmoittaa sukunimeni suomentaminen, joka tapahtui pian punakapinan jälkeen, kun ne Sveean hint.. (ÄÄNITE EPÄSELVÄ, KUTEN VAARIKIN ! Latojan huomautus). häpäisivät sukumme ylimuistoisen nimen monenlaisin kokka-puhein. Suojeluskuntapiirin telefooni-numeroa en ole kylläkään viime vuosina kataloogista löytänyt. Lienee jo kokonaan kännyköitten varassa ?!



TIELLÄ TAMPEREELLE

Punakaartilaiset vetäytyivät Aatteensa pääkaupunkiin, Tampereelle, ja me tietysti perässä. Ympäristön kylät käytiin tietysti tutkimassa silleen Pro Forma, vaikka punikit olivat jo ottaneet niistä hötkät. Kerran menimme kapteenin kanssa yhteen mökkiin, jossa vanha muija murenteli sinipaperisesta kartuusista sikuria avo-lieden kraakusta riippuvaan nokiseen kuparipannuun. "ONKO MÖKISSÄ PUNIKKIA ?!" kysyi kapteeni ankaralla komentoäänellä. "Ei oo ennää, kummää möin sen lahtarille," vastasi muija.

"TUO SANA ON NYTTEN KIELLETTY ! SOPII MUISTAA ! MISSÄ OSASTOSSA TÄMÄ SLAKTAR.., TÄMÄ VAPAUSSOTURI, ON PALVELUKSESSA ?"

"Meinaatten vissiin lahtari Linströmmiä ? Taitaa olla jo nyss siälä Tamperreela. Lahtaria ku tarvitaan, missä sikoja pruukataan, sannoo jo vanha sanallasku," viisasteli muija korviketta hämmennellen.

"Sinnehän me kans ! Kyselikös joku tätä Lindströmiä perään kapinan aikana ?" Kapteeni käytti nyt jo korottamatonta jutteluääntään.

"Joo ! Kävi täällä joku punakaartin lentävä osasto kyselemässä, notta onkos kylässä lahtaria? Mää sanosin, notta oli se Linströmmi, mut se on nyjj jo punakaartisa. Sinne se vei Punikin lihakkin. Oli saanu kovan hinnan. Maksaavat tietysti kujj jaksaavat. Kuitin antoovat. Mää saijj jo käypäset kätteen. Nikolain ruplia, enkä niitä Kerenskin..! Hyvät kaupat tehin, kus se Punikki ei ennää vuoskausiin ollu tiinehtynny, eikä mittään lypsänny. Vanha mikä vanha..!"

Kapteenilta kului melkoinen tovi selonteon sulatteluun, kun kirjakielen taidossakin oli puutteita ja monet murresanat olivat täysin outoja. Peräännyimme lopulta hyvässä järjestyksessä. Tampereen valtauksen jälkeen löytyi petollinen teurastaja Lindström sattumoisin vankisaattueesta: Onnenpyörä oli kiertynyt kohdalleen ! Maksusitoumuksia punakaartin lihatoimituksista oli äijän hallussa paljonkin, ja arvottomia tsaarin-ajan seteleitä yhä paksu nippu. Kapteeni teki jutun lyhyeksi. Ukko-Mauserillaan.



TIVOLIA PYSTYTTÄMÄSSÄ

Vuosikymmeniä myöhemmin, kun istuskelimme silloisen valtionpäämiehen kanssa vieretysten pölkyillämme, rakovalkealla, hiihtoretken taukopaikalla, muisti päämies joskus kysäistä: "Muistatkos, Tiitus, kun tivoli tuli Tampereelle ja onnenpyörää pystytettiin ?" Itsensä hikeen hiihtänyt adjutantti ja päämiestä retkillä ahkiossa vetänyt rajavartija eivät ymmärtäneet huumoriamme, emmekä ryhtyneet pilapuhetta heille selittämään. Aihe taitaakin lukeutua niihin valtiosalaisuuksiin, joista ei ole lauluja tehty... Eikä tutkielmia.


Tiitus, kapteeni ja patruunankantaja tarkkuuttamassa Tivolin välineistöä. "ONNENPYÖRÄ"-seuraleikissä ei ostettu tai myyty vokaaleja, koska ajat olivat kalliit, vaan jaettiin ns. "leipäkortteja" Tiituksen hoitoon uskotulla Maximilla.


Totta kai minä Tivolin muistin, kun muistan vieläkin. Kapteeni oli järjestänyt asiat niin etevästi, että emme joutuneet Tamperetta valloitettaessa lainkaan varsinaisiin sotatoimiin. Minäkin muistin, millaista oli makaaminen kuularuiskun nokituksen esineenä, eikä mieli tehnyt uudistaa kokemusta enää milloinkaan.

Kapteeni esiintyi vakuuttavasti esikunnassa "etevänä taktiikan asiantuntijana" sillä seuraamuksella, että minulle suutaan soittanut ja käsi-temppuja esittänyt ruotsinmaalainen porukka rynnäköi pahki vihollisen tuleen. Ruotsalaisprikaatista jäivät jäljelle vain rääppeet. Arvata voitte, ketkä eivät kostuttaneet muistomaljoja kyynelillään, vaan skoolasivat rehvakkaasti, peijais-tunnelmissa. Ahvenanmaan omistus-suhteistakin oli ollut pientä eripuraa, joten kapteenin sotasuunnitelma nieltiin pureskelematta esikunnassa. Suomenkielistä Raamattua opiskeleva kapteeni oli edistynyt Daavidin ja Uurian kertomukseen asti. Saanut jonkinmoisen "inspiratsjuunin" siitä. Niin kerrotaan ! "RELATA REFERO", sanoi entinen latinalainen.

Kun Melinin komppania oli tekemässä koukkaustaan Naistenlahden jäällä, juostuaan kujaa Neulapadolla, olimme me jälkipuhdistusjoukot koulutettavina tehtäviimme. Oppimestarina toimi minua nuorempi mutta paljonkin kokeneempi Kajaanin sissi, jonka perässä myöhemmin hiihtelin erinäisiä peninkulmia, ensimmäisenä miehenä ahkion tekemässä jotoksessa. "Kun taistelu on voitettu, pannaan pystyyn TIVOLI. Onnenpyörän pyörityksen nimi on DESIMOINTI. Pelaajat pannaan riviin, ja joka kymmenes ammutaan. Jäljelle jääneet hajautetaan ja järjestetään riviin. Joka kymmenes ammutaan taas. Niin teimme Huoruslahdellakin ! DESI tarkoittaa kymmenys-osaa, minkä kouluja käyneet jo ennestään tietävätkin. Tämä lienee selvää tekstiä.. ?" Näin opetti Varkauden taisteluiden loppunäytöksen 17-vuotias veteraani käytännöllistä matematiikkaa.

"Milloinkas onnenpyörä pysähdytetään ?" Tätä kysyi muudan tyhmän oloinen oppilas - joku säveltäjä, tai muu komeljanttari. "Pakko lopettaa silloin, kun on vain yhdeksän pelaajaa jälellä", tokaisi itse-tietoinen opettaja, julki lausuen itsestään-selvyyden. Hänellä oli jo hoppu Kymijoen suuntaan valmentamaan sikäläistä tivolin henkilökuntaa, jota hän myöhempien muistelmiensa mukaan itse komensikin. Me jouduimme pyörittämään onnenpyörää omin avuin.

(Varkauden taisteluiden jälkeinen "desimointi" tunnetaan nimellä "HURUSLAHDEN ARPAJAISET." Vuonna 1918 muistettiin tapahtumapaikka vielä yleisesti alkuperäisnimellään Huoruslahti. Latojan huomautus).



TIITUS TAISTOJEN TIELLÄ

Tampereen puhdistustyöt aiheuttivat oikeaan käteeni jopa pieniä sotavammoja: Maxim-kuularuiskun virityskampi hankasi känsän kämmenen keskelle, ja Ukko-Mauserin kahvan tyvi kalvoi peukalohangan vereslihalle, ennenkuin opin pitelemään kiinni alempaa kahvasta. Sota jatkui etelämpänä, vaikka asioista yleensä perillä oleva Hevosmiesten Tieto-Toimisto huhuilikin saksalaisten maihinnoususta Hankoon ja kapinoitsijoiden kohtapäätä tapahtuvasta antautumisesta sotataitoja jo neljättä vuotta harjoitelleiden ammattimiesten ylivoiman edessä.

Luettaviksemme jotakin kautta kulkeutuneet viikon vanhat punaisten lehdet kertoivat HTT:n uutisen olleen provokatsioonia. Maihin oli noussut vain muutama venekunnallinen kalastajia, joilta saaristossa piileksivät valkokaartilaiset olivat syöneet eväät. Siuntion seudun haulikko-komppaniaa epäiltiin syyllisiksi eväs-ryöstöön, joka oli aiheuttanut kalastajien maihinnousun ja sitä seuranneen paniikin.


Eväänsä menettäneiden kalastajien pikku venheitä noutamassa uutta "provianttia". Punaiset vartio-osastot säikähtivät kesken kalaretken rantautuneita "silakan-hirttäjiä", paeten vartiopaikoiltaan. Moinen kurittomuus sai osakseen arvostelua työväenlehdistössä, joka tökki sanan säilällä erityisesti perättömien kulku-puheiden sepittäjiä sekä niiden levittäjiä. Aatteellinen lehdistö pysyttäytyikin itse tiukasti tosiasia-linjalla lopulliseen voittoon asti.


Hangon ja Tammisaaren punaiset varuskunnat olivat paenneet kauhun vallassa, laukaustakaan ampumatta, soperrellen sekavia "kahdentoista TUHANNEN saksalaisen sotilaan purjehtimisesta neljälläkymmenellä laivalla Suomemme eteläisimmille rannoille." Ketäpä kukaan olisi voinut uskoa huhtikuussa 1918 ? Nykypäivän paljon parjatut aamuvarhaisella ilmestyvät iltapäivä- lehdet ovat jo hiukkasen luotettavampia, kuin tuon-aikaiset aviisit.

(Saksalaisia oli 13 000 miestä. "HTT:n" uutinen siis piti likimäärin paikkansa, eikä ollut liioiteltu. Maihinnousu alkoi 3.4. 1918. "TYÖMIES"-lehti kiisti "törkeät huhut" vielä 7.4. 1918, mutta Helsinki oli tehostetussa hälytystilassa alkaen 4. huhtikuuta. Hälytys julkistettiin myös "Työmies"-lehden kuulutuspalstalla . Latojan jälkiviisastelu).

Sotaa jouduttiin joka tapauksessa vielä jatkamaan omin voiminkin. Kapteeni sai komennuksen Porin suunnalle ja minä seurasin häntä adjutantin ominaisuudessa. Päällikkyydessämme oli kokonainen komppania, varusteinaan kaksi kuularuiskua ja pikkuinen tykki, puolentoista tuuman juoksuhauta-OBUHOV, jolla ammuttiin kuulemma konetykin patruunalaukauksia. Ammuttiinkin: Yksi ! Suunsuojus oli unohtunut putken suulle. Seuraamukset on helppo arvata. Laupeuden Sisarien sidontakurssilla saatu opetus riitti onneksi tykkimiesten nirhamien paikkailemiseen.


37 mm OBUHOVille kävi vanhanaikaisesti, kun putkensuun suojus unohtui poistaa ennen kalustolaukausta.


Matalapyöräisemmän MAXIM-kuularuiskun otin nimikko-aseekseni, koska olin jo Tampereella tullut sellaisen kanssa tuttavaksi. Tiesin myös sen, että korkeapyöräisen Maxim Nollaviitosen takana oli mieshukka suurempi. Jotkut punakaartilaisetkin olivat oppineet ampumaan.



TIITUKSEN HÖÖKIPIRSSI-TAPPELU

Vanhaa hämäläisten härkätietä valui loppumattomalta näyttävä kolonna punapakolaisia itään päin. Makasin mäenrinteessä kuularuiskun kilven takana vajaan kahdensadan metrin päässä tiestä, hyvässä turvassa. Tietä pitkin matavalla kulkueella oli täysi työ jonon pitämisessä liikkeellä. Siinä ei ympäristön mäentöyräitä ehditty vilkuilemaan. Muutamat särkyneet kiesit ja pari loppuun-ajettuina ammuttua hevosta oli jo kertynyt ampumasektoriini maantien ojaan. Pari automobiilia eli hyry-sysyä oli sytkytellyt myös ohi, mutta vaikka kuularuiskun varmistinkoukkua hipelöiviä peukaloitani kovin syyhyttikin, pidin metsästys-viettini kurissa. Nauhalaatikoita oli näetsen vain kolme, mutta maalitauluja näytti olevan tuhansittain.

Kelirikko haittasi patruunahuoltoamme. Tulen sai avata vasta pakon panemana. Katseella piti tyytyä seuraamaan surkean kulkueen ohimarssia kohti Lahden tienoille viritettyä hiirenloukkua: Saksalaiset odottivat siellä kokalla sormin ! Olivat ilmoittaneet kipinälennättimellä, että: "Laskekaa ne tänne ! Täällä otetaan lämpimästi vastaan !" Sotasaalis kai himoitti germaaneja. Niukanlaisesti sitä tosin näytti olevan: Kiireessä kasaan kahmittuja talouskaluja vain, ja pirttiviljelyksen satoa tietysti, mutta kärryjen pohjalla saattoi olla piilossa kartanoista ja öky-taloista rosvottua arvotavaraakin.



"SUURRIISTAA" NÄKYVISSÄ

"Hei, kato mikä..!", kuiskasi patruunankantaja. Vihertävän harmaaksi maalattu isohko hyry-sysy, jonka katolla ulkoni tornin näköinen rakennelma, vaappui Turun suunnalta kelirikon runtelemaa tietä pitkin kulkueen menosuuntaan. Hökötyksestä ei erottunut lainkaan ikkunoita; ei edes tuulilasia. Tornista ulkoni seiväs, jossa lepatti rispaantunut punainen lippu. Kulkueen muut ajopelit väistelivät takaa tulevaa masiinaa. Muutamat hevoset vikuroivat, vaikka olivat laskeneet tavanomaiset hyrysysyt ohitseen, niihin jo tottuneina. Juuri ampumasektorimme kohdalle muodostui kulkueen pysäyttävä suma.Kuului rehellistä suomalaista kiroilua ja venäjänkielen molotusta.

Hyrysysyn tornin päällä oleva luukku aukesi. Siitä tuli puoliksi esiin mustaan nahkalyyssiin pukeutunut mies, suojalasit silmillään ja päänmukainen ruskea nahkakypäri päässään, sekä pistooli kädessään. Alkoi karjua venäjäksi komentoja tien tukkiville matkalaisille, kai raivatakseen reitin auki kulkuneuvolleen.

Metsästysvaistoni heräsi. Työnsin Maximin viritysvivun eteen, nykäisin vyön vapaata päätä, ja laskin vivun loksahtamaan taakse. Sitten pyöräytin koroituksen säätö-trattia pienen nykäyksen, saaden pistoolimiehen tasajyvälle, nostin vasemmalla peukalolla varmistinta ja asetin oikeanpuoleisen peukalon liipaisinlevylle.. "JUMANKEKKA ! Se on Porin Pirujen panssariauto ! Ei siihen kuula upp..!", hoihkaisi patruunankantaja täyteen ääneen. "TA-TA-TA-TAT !" pani kuularuisku - myös täyteen ääneen. Pistooli-Iivana solahti takaisin luukkuun, josta oli esillekin tullut. Pistooli kolisi hyrysysyn kannelle. Lyhyt sarja oli osunut.

Alensin Maximin koroitusta puolisen metriä, ja jyskytin automobiilia tornin kylkeen kymmenkunta laukausta, saaden aikaan vain lyijynkiiltoisia läikkiä tornin pintaan. "Nyt ollaan kusessa ! Ei siihen kuulat uppoa !" Patruunankantaja karjui sanomansa lukkiutuneisiin korviini, mutta ei hän sentään lähtenyt karkuun, vaan asettui paikalleen, nyhtämään nauhaa esiin laatikosta kuularuiskun nieltäväksi. Rohkea ja urheiluhenkinen jehu: Patruunalaatikoitakin hän raahasi treenausmielessä yli tarpeen.



EPÄTASAINEN TAISTELU

Evakko-lauma kaikkosi hyrysysyn ympäriltä kaikkiin suuntiin, myös tien sivuille, kärrynpyörien särkymistä kavahtamatta. Rukit, saavit ja puuropadat vain lentelivät ahteeseen. Pari meitä kohti ryntäävää hevosta jouduin ampumaan, tuhlaten toistakymmentä patruunaa. Panssari-auto oli onneksi vanhentunutta mallia, vailla pyörivää tornia. Sen kuularuisku oli suunnattu eteenpäin, tien suuntaisesti, eikä anpumasektori ulottunut likimainkaan tuliasemaamme. Tieltä ojiin loikkineet punapakolaiset kivääreineen olivat vakavampi uhka. Alkoivat hätäpäissään jopa ammuskella meitä kohti. Aluksi oli tulitus summittaista. Sitten kilahti jo muutama luoti kuularuiskun kilpeenkin: Jotkut olivat unohtanaat tarkan tähtäämisen.

Säädin taas Maximin koroitusta ja lasketin pitkän sarjan, antaen aseen vastaiskujen hoitaa piipun kääntämisen sivusuunnassa. Tampereella olin oppinut tämänkin konstin Onnenpyörän voittoja jakaessani. Kura ja hieta vain roiskui korkealle härkätien pinnasta. Koroitus oli juuri sopiva: Näkivät, että nyt ammuttiin kovilla. Ojiin maastoutuneet punaiset painuivat entistäkin matalammiksi, alkaen ryömiä ojanpohjia pitkin sivummalle, mistä voisivat yrittää ampua meitä kohti paremmalla onnella. Kuularuiskun iskuri löi tyhjää: Ensimmäinen nauha oli lopussa.

Panssari-hyrysysyn vekseli narskahti pakkiin. Moottori säksätti, lykäten aallopista sinistä savua. Automobiili aikoi ensin kääntää kärsänsä meitä kohti, tulittaakseen kuularuiskullaan, mutta tie oli liian kapea ja ojanreunat pehmeät. Raskaan vaunun miehistökin kai huomasi yrityksensä toivottomaksi, koskapa tyytyi ajamaan pakilla joitain satoja metrejä, alkaen paukuttaa loitompaa kuularuiskullaan. Luodit menivät kuitenkin kaukaa editsemme ohi. Seassa oli muutama nyrkinkokoisella liekillä palava sytytysluotikin, osoittamassa meille ja ampujilleen tulituksen hyödyttömyyden.



APUVOIMIA SAAPUU

Pauke ja jyskytys oli viimein hälyyttänyt komppaniankin miehiä mäen rinteeseen, johon he asettuivat ampumaketjuun. Kehoitin heitä ampumaan ojissa lymyäviä punaisia, joiden tulitus oli käynyt jo uhkaavaksi ampumaetäisyyden pidentyessä. Lähimatkoiltahan he ampuivat useimmiten yli maalin, mutta kauempaa saattoivat vahingossa osuakin - taikka jos tulittivat tähtäämättä sen kummemmin. Kun olin vaihtanut Maximiin patruunanauhan, asetin koroituksen kohti hyrysysyn pyöriä, aikomuksenani puhkoa sen renkaat. Pitkäkään sarja ei saanut aikaan vaikutusta: Renkaat olivat umpi-gummia. Sitten yritin osua automobiilin kuularuiskun piippuun, mutta matka oli liian pitkä. Iskuri napsahti: Taas oli nauha tyhjä.

Mielessäni kävi laupeudensisar-kurssilla kuulemani marssilaulun värssy: "TÄÄ ON VIIMEINEN TAISTO", kun vedin viimeisen nauhan pään läpi Maximin syöttäjästä, veivaten virityskampea kestävälle tulelle. Patruunat olivat oudon mallisia, nikkeliluodilla, jonka kärki oli kuparin värinen. Nauhalaatikossa oli jokin venäläinen kirjoitus, jota en ehtinyt edes yrittää lukea, saatikka suomentaa.



ONNEN KANTAMOINEN

Hyrysysy teki uhkarohkean manööverin. Se ajoi tieltä pois, keinahti ojassa, nousi sieltä tien sivuun ja alkoi kääntää keulaansa kuularuiskumme asemaa kohti. Pian se voisi tehdä meistä hakkelusta omalla ruiskullaan. Tartuin Maximin lavetin aisaan ja käänsin piipun kohti automobiilia. Asetin jälleen koroituksen ja jyskytin nauhan alusta loppuun, yhtenä sarjana, päin hyrysysyn keulaa, mielessä ajatus: "YKSI VAIN ON ELO JA KUOLO HERRALLE VELKAA..!"

Usean sadan metrin etäisyydestä huolimatta saatoin nähdä, miten hyrysysyn moottori-kopasta sinkoili kipinöitä. Sitten katkesi tornista kuularuiskun piippu. Kohta kipinöitsi tornin kylkikin kuin tulus-rauta piikiven särmään viskutettuna. Maximin iskuri napsahti tyhjää. Nauha oli loppunut. Panssariauton kone-kopasta alkoi nousta ensin sinistä ja sitten mustaa savua, jota pian seurasivat tulen lieskat. Kohta oli koko vaunu yltäpäältä tulessa. Ketään ei edes yrittänyt ulos.



KALTOIN KOHDELTU SANKARI

Evakko-tie alkoi taas vetää ja kapteenikin ennätti mäenrinteeseen jonkun jääkärimajurin seurassa. Arvelin saavani jälleen ylennyksen ja jonkinlaisen kunniamerkin. Palkankoroituskaan ei olisi pahitteeksi, koska olin jo Tampereella opetellut tuli-liemen tuttavaksi - ja ajat olivat kalliit... Majuri alkoi kuitenkin pauhata, naamataulu ukkospilven värisenä:

"Vänrikki... korjaan... luutnantti... korjaan... vänrikki ! Tämä on kenttäoikeus-asia ! Ensin veitten omin luvin kuularuiskun vaaran alaiseen asemaan ! Sitten besorgasitten komppanian ainoat kuularuiskun nauhat ja tuhlasitten ne turhuuksiin. Mukaanlukien panssarijunan valtaukseen varatut patroonat ! Aavistattenko edes, paljonko Panzerbrechende Geschoss kustantaa kappaleelta ?! Kahdensadan patroonan hintaa maksatten ikänne loppuun, vaikka sata vuotta eläisitten ! Kuularuiskun piipunkin ammuitten väljäksi.

Se panssari-automobiili oli myös jo myyty saksalaisillen. Ei siinä olisi riittänyt benziin edes Lahtiin asti, ja venäläisten kanssa oli sovittu luovutus ! Välipuhe oli myös, että punikeita ei saa millään tapaa ahdistaa. Kyllä ne Lahdissa seisahdutetaan !"



TIITUKSEN ASIAA AJETAAN

Kapteeni ja patruunankantaja asettuivat puolustamaan minua. Kapteeni kertoi antaneensa käskyn liikenteen rekognosseeringiin, ja: "koska tämä kuularuisku on aliluutnantti Knullbergin yksinvastuulla, oli hän pakoitettu ottamaan sen mukaan tehtäväänsä." Patruunankantajan todistus oli arvatenkin ratkaiseva. Hän otti niskoilleen syyn panssaripatruuna-laatikon mukaan ottamisesta vahingossa -mikä pitikin paikkansa- hangaten rätillä ja hiekalla kiistanalaisen nauhalaatikon kylkeä. Ehdin juuri lukemaan shabluunalla maalatun venäjänkielisen sanan alku-osan: "BRONEBOJN...". kun erikois-merkintä pyyhkiytyi olemattomiin, ja laatikko oli taas tasaisen vihreä pinnaltaan, kuten kaksi muutakin.

Kuularuiskun kilvestä osoitti patruunankantaja kolmea luotien iskemää kuoppaa, ilmoittaen meitä kohti ammutun ensiksi, joten olimme olleet pakoitetut hätävarjeluun, koska perääntymisemme mäen rinteestä olisi koitunut väistämättömästi kohtaloksemme: Kallis kuularuiskukin olisi menetetty, ja patruunat joka tapauksessa...

Patruunankantaja jatkoi sodan päätyttyä juridiikan opintojaan, edistyen varatuomariksi ja maan-kuuluksi asianajajaksi. Sukkela valhettelun taito jo kertoi, että nuorukainen menestyisi juristina.Pidimme yhteyttä hänen kuolemaansa saakka illan-istujaisten merkeissä. Hän oli korvaamaton avustaja myös uusien kieltojen, rajoitusten ja pakotteiden laadinnassa metsästys-protokollaan 1960-luvulla. Yksin en olisikaan urakastani selvinnyt.



EI KÄRÄJIÄ, MUTTA EI YLENNYSTÄKÄÄN

Jääkärimajuri tyytyi selitykseen sillä erää, tosin vihaisesti mulkoillen ja muristen, että: "Kuuletten tästä vielä kyllä..!" Kenttäoikeuteen en kuitenkaan joutunut. Majurin kaatoi vaineeseen kolmen päivän kuluttua jonkun punaisen sala-ampujan luoti. Ampujaa ei koskaan tavoitettu. Jonkinlaiset oudot kapearaiteisen kärryn pyörien jäljet vain löydettiin. Ampumaetäisyys oli 1750 arssinaa. Laukaus oli tullut sivulta, mutta päätään kääntänyt majuri sai kolmannen silmän keskelle otsaansa.

Vihjeeksi saanen mainita, että Maximilla voi ampua myös yksittäisen laukauksen, kuka vain on aseen käyttöön tottunut. Venäjän armeijassa oli maailmansodan aikana kuularuisku ainoana tarkk'-ampujan aseena, ja minä olin jo poikasena erinomainen ampuja. Myöhemminhän minä jopa edustin Suomea Olumppialaisissa Kisoissa. Kiväärilajeissa tietenkin... Puhdas yhteensattuma, että olin juuri tarkkuuttamassa omaan kuularuiskuuni asennettua vaihtopiippua rintamalinjan sivustalla, kun majuri liittyi sankarivainajien kunnioitettuun rivistöön.


Tiituksen nimikko-Maxim oli tarkkakäyntinen ase. Kun sen väljentynyt piippu oli uusittu panssari-hyrysysyn tuhoamisen jälkeen, mistä oli odotettavissa seuraamuksia, kävi Tiitus syrjempänä ampumassa pari rasvalaukausta kertatulella, vihjaillen nyttemmin jotain "osumisesta 1750 arssinan etäisyydeltä kertalaakilla pienikokoiseen pistemaaliin". (Metreinä on kyseinen matka noin 1.25 kilometriä !) Samoihin aikoihin osui jonkun punaisten sala-ampujan luoti kenttäoikeudella uhkaillutta majuria "silimijen välliin". Sekin oli ammuttu kaukaa, mutta osumateho riitti..!


Panssari-hyrysysyn hävityksestä katsoimme viisaimmaksi olla hissunkissun, etteivät saksalaiset alkaisi kysellä heille myydyn vaunun perään. Siksi ei Vapaussodan Historiakaan välikohtausta tunne.

Käräjiä ei siis käyty, mutta ylennys, kunniamerkki ja palkankoroitus jäivät nekin saamatta. Edes uutta verhoilu-niittiä ei kaulukseeni löytynyt mistään. Niinpä minua kutsuttiin koko loppusodan ajan selkäni takana: "Paripuoli-luutnantti Knyllbäriksi". Pian majurin ankaran puhuttelun päätyttyä tyrkkäsi kapteeni sentään kalpeakasvoisen adjutanttinsa kouraan pahoin vajautuneen pullollisen Pärekorin Tippoja. Oli kai itse nauttinut niitä pohmelo-aamuinaan.

Yksikseni jäätyäni kulautin äykeän makuista ainetta, raakana, suoraan putelin suusta, aivan kuin joku ranta-jätkä kruunun ööliä. Sisällinen sotakin on raakaa touhua, jossa herraskaiset käytöstavat helposti unohtuvat, jopa meiltä upseerismiehiltä. Voi tapahtua jopa tuottamuksellisia etikettivirheitä.

(Kalkkivaarin kantakorttiin perehtynyt latoja havaitsee kauhukseen, että aliluutnantti T.J. Knullbergin sotaseikkailut eivät EHKÄ vielä pääty tähän kertomukseen).

LIITE 1: Farmakologista yleistietoutta.

LÄÄKINNÄLLISET ALKOHOLIVALMISTEET:

SPIRITUS FORTIS (väkiviina) on etanolin ja veden seos, joka sisältää 95.5 % etanolia. Se on atseotrooppinen, eli vahvin mahdollinen tislausmenetelmällä saatava liuos.

SPIRITUS DILUENTUM (laimennettu sprii) on 75 paino-%:n vahvuuteen vedellä laimennettua väkiviinaa. Laimennoksen desinfioiva vaikutus ja maku ovat vahvimmillaan tässä pitoisuudessa.

SPIRITUS TENUIS (ohennettu sprii; viina) sisältää yleensä 40 p-% (47.3 vol-%) väkiviinaa vedellä laimennettuna. Käytettiin enimmäkseen eläinlääkinnässä kertomuksemme tapahtuma-aikaan, jolloin raittiusliike oli voimissaan ja arvossapidettykin. Vitsien esineeksihän se muuttui vasta ylilyönniksi osoittautuneen kieltolain vuosina 1919 - 32.

SPIRITUS E VINO (lääkekonjakki; viini-sprii) sisältää 40 - 45 vol-% viinistä tislattua etanolia. Liuos on varastoitu useiden vuosien ajan tammipuisissa tynnyreissä, joiden puusta liukenee alkeellisilla laitteilla tislattuun liuokseen ruskeahkon värin ja ominaisen aromin antavia uute-aineksia. Puisissa astioissa "kypsytys" aiheuttaa myös liuoksen osittaista hapettumista, jonka kerrotaan lisäävän lopputuotteen nautittavuutta. Lääkekonjakki oli ennen nitro-valmisteiden lääkkeellisen käytön keksimistä lähes ainoa tunnettu sepelvaltimo-oireita lievittävä valmiste, ja lukuisien lääkeseoksien liuotin. Eräät nestemäiset nitro- valmisteet (mm. aerosolit) sisältävät sitä vieläkin.



MUUT APTEEKKITAVARAT:

GUTTAE PAREGORII (paregoritipat; "Pärekorin Tipat") olivat oopiumitinktuuraa, jonka seossuhteet vaihtelivat suuresti, kuten myös lisäaineet, joilla pyrittiin vaihtelevalla (yleensä huonolla) menestyksellä ehkäisemään huumaavan seoksen väärinkäyttöä. Joissakin tipparesepteissä oli pienen oopiumimäärän liuottimena tavallisia kamferitippoja (Spir. Fortis + etyylieetteri + kamferi) tai anistippoja (Spir. Fort. + anis-öljy + ammoniakki), mutta 1800-luvun keskivaiheella sekoitettiin Englannissa "Mustia Tippoja" spriistä, oopiumista ja lakritsipulverista, saaden aikaan nykyiseen lähes rinnastettava huume-ongelma; jopa lapsille ja imeväisille, jotka nukutettiin iltaisin oopiumilla. Laimeampia ja pahanmakuisempia "pärekorin tippoja" myytiin Suomessa (ilmeisesti ilman reseptiä ?) vielä 1960-luvulla lääkkeeksi kaikenlaisiin kipuihin ja särkyihin, yskään ja nukahtamisvaikeuksiin. Särkylääkkeenä alkoi aspiriini olla jo kertomuksemme aikoihin edeltäjäänsä yleisemmmässä käytössä, mutta I maailmansodan alkuaikoina oli Saksassa keksityn ja tuotetun aseto-salisyylihapon saatavuudessa katkoksia. Keinottelijat hamstrasivat apteekeista kaiken aspiriinipulverin sodan alettua, luullen ainetta osattavan valmistaa yksinomaan Saksassa. Suomessa sen synteesi tunnettiin kuitenkin pian vuosisadan vaihteen jälkeen, joten pula jäi sen osalta lyhytaikaiseksi. Hintakin aleni, koska lisenssimaksut voitiin poistaa tuotannon kulungeista.

PULVIS DOVERII ("Toveripulveri"): Katso pääteksti !



LIITE 2: HAUTAJAIS-HYMNI.

Sävelmältään viehättävän hymnin sanat, joita Tiitus kuulosteli kauhun vallassa lumipoterossaan, kuularuiskun luotien pärinän säestyksellä, kuuluvat vanhalta, rutisevalta ja naksuttavalta äänilevyltä transkriboituina seuraavasti:

Suurta on aatteensa edestä kuolla/ kaatua lunnaiksi unalmainsa. On suurta, kun eestä, min' kalliina piti/ uhrata elonsa nuorena saa. Ja suurta on sortua sorretun puolla/ sortua sorretun puolla !


USA:ssa tehtiin hymniin vuoden 1918 kapinan jälkeen vielä kaksi värssyä lisää, kuuluen seuraavasti:


Ystävät konsaan ei muistoas' heitä/ koskaan ei unhoon sun nimesi jää. Ja täällä saa henkesi ikuisen elon. Siunaavat sorretut retkesi nää. Ja muistavat iäti taistosi teitä/ muistavat taistosi teitä.

Hautasi missä lie ? Kumpujen keskell'/ minne ei kukkia armahin tuo. Vaan merkitön hautas' on kauniimpi muita. Ylväänä kohoaa patsaatkin nuo. Ne patsaat on muistoissa orvon ja lesken/ muistoissa orvon ja lesken.


Kimeä-ääninen jäsenkirja-artisti AINO SAARI (Brooklynin Suomalaisen Sosialisti-Clubin kvartetin tenorilaulaja Hannes Saaren sisar, ja kupletööri Hiski Salomaan puoliso) levytti aikoinaan USA:ssa tämän laulun nimellä: "SORAKUMPUJEN VAINAJILLE". Tarinamme tapahtumien aikaan siitä oli sanoitettu vain ensimmäinen säkeistö, ja laulelman nimi oli: "Hautajaishymni". Se on yksi puolesta tusinasta samannimisestä latojan tuntemasta vuoden 1918 tapahtumiin liittyvästä veisusta. (Latojan lisätieto).

Gunwritersin etusivulle   Gunwriters in English    Linkkisivulle